Kristikunnassa lienee aina ollut pieni joukko uskovia, jotka ajattelevat, että Raamatun kirjoittajat olivat Pyhän Hengen inspiroimia sihteereitä, joille Jumala itse sana sanalta ja lause lauseelta saneli erheettömän sanansa.  Koska Jumala itse on puhunut, kaikki Raamatussa kirjoitettu on totta ja tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan. Koska Jumala ei valehtele, Raamattu on erehtymätön.

 

Tässä ns. sanainspiraatio-opin pohjalta syntyneessä kristillisyydessä Raamattu hahmottuu lukijan eteen tasalakisena vuorena.  Hengen ihmisille ilmoittama totuus löytyy kaikista niistä lauseista, jotka keskeiset raamatunkohdat yhdessä muodostavat. Raamatun sanomaa ei tule etsiä sen kokonaisuudesta eikä kirkkoa tai sen tulkintatraditiota tarvita. Raamattu yksin on riittävä ja selvä pelastavan uskon lähde. Kirkon asettaminen sen tulkiksi olisi ihmisten mielivaltaa Herraa vastaan.

 

Sanainspiraatio-opin pohjalle rakentuva kristillisyys käy jatkuvaa kärhämää ns. tieteellisen maailmanselityksen kanssa ja häviää jokaisen ottelun, koska siinä Jumalan sana ymmärretään toisin kuin on tarkoitettu.

 

Suuret kirkkokunnat, joihin myös luterilainen kirkkomme kuuluu, uskovat toisin. Niissä nähdään, että  Raamattu on samanaikaisesti »sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta» sekä jumalallinen että inhimillinen dokumentti. Jumala on Raamatun tekstien takana ja puhuu niiden kautta. Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen ihmiskunnalle ja tässä suhteessa Raamattu on erehtymätön, kun taas esimerkiksi ajanmäärityksissään se ei sitä ole ; Raamattu on historiaan ja kulttuuriin sidottu, ihmisten kirjoittama, rosoinen ja epätäydellinen kirja. 

 

Luther ja uskonpuhdistus uskoivat, että Raamattu on arvovaltainen kirja ennen muuta siihen kirjatun sanoman, ei syntytavan perusteella. Raamatussa Jumalan sanaa ovat sellaiset tekstit, jotka »ajavat Kristusta» eli sisältävät selkeän näkemyksen Kristuksen rististä ja ylösnousemuksesta.

Luterilainen kristitty siis ajattelee, että ei Raamatun kirjain, vaan sen Kristus-keskeinen sisältö on Pyhän Hengen inspiroima, erheetön totuus.  Raamatun kirjoittajat saattavat syyllistyä kielellisiin virheisiin sekä aikojen, paikkojen, historiallisten tapahtumien ym. virhetulkintaan,  mutta »uskossaan he eivät erehdy”. 

 

Luther saattaa arvostella joitakin Raamatun kirjoja, esimerkiksi Jaakobin kirjettä ja Ilmestyskirjaa, jotka eivät hänen mielestään opeta selkeästi Kristusta,  eivätkä tarjoa kirkasta Jumalan armoa.

 

Luterilaiselle Raamattu hahmottuu teräväkärkiseksi vuoreksi, jonka huipulla on risti.

 

”Luen Raamattua oppiakseni tuntemaan Jumalan ja ollakseni hänen kanssaan,” totesi kerran vanha, päivittäin koko elämänsä ajan Raamattua lukenut kristitty. Raamatun lukemisessa ja Jumalan sanan alle taipumisessa on kyse Kristuksen ja kirkon muiston työstämisestä sekä Jumalan läsnäolon hahmottamisesta. Nämä hetket nostavat esiin jotain, joka kantaa ja rohkaisee. ne työntävät pois pimeää ja pelottavaa. 

 

Meidän luterilaisen kirkkomme katekismus ilmaisee asian näin:

”Raamattu on kristittyjen pyhä kirja. Vanhassa ja Uudessa testamentissa kerrotaan Jumalan teoista ja hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Samoin kuin Kristuksessa myös Raamatussa inhimillinen ja jumalallinen ovat yhdistyneet toisiinsa. Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä”.