Kirkollisen esineistön säilyttämistä ja huoltoa koskeva lainsäädäntö

Kirkollisen kulttuuriperinnön säilyminen tuleville sukupolville on pyritty varmistamaan Suomessa lainsäädännöllä. Kirkollisen esineistön hoidosta on Suomessa annettu ohjeita ja määräyksiä jo katolisella ajalla. Ensimmäisiä kirkollisen esineistön hoitoa koskevia määräyksiä Suomessa antoi Piispa Hemming vuonna 1352 hiippakunta- eli synodaalistatuuteissa. Tämän jälkeen kirkollisen esineistön hoitoon ja säilyttämiseen liittyviä määräyksiä ja lakeja on annettu lähes sadan vuoden välein. Nykyisin suomalaisen kirkkoesineistön ja -rakennusten suojelua on käsitelty maankäyttö- ja rakennuslaissa (32/1999), rakennussuojelulaissa (60/1985), laissa kulttuuriesineiden maasta viennin rajoittamiseksi (445/1978) kirkkolaissa (1054/1993) ja muinaismuistolaissa (195/1964). Kirkkohallitus tukee paikallisseurakuntia kulttuuriperinnön hoitamisessa Kirkon keskusrahaston kautta.

Kirkkolaki

Kirkkolain 14. luku käsittelee kirkollisia rakennuksia. Sen mukaan kaikki ennen vuotta 1917 rakennetut kirkolliset rakennukset ovat suojelun alaisia. Kirkolliseksi rakennukseksi määritellään kirkot, kellotapulit, siunaus- ja hautakappelit sekä hautausmaalla olevat rakennukset. Kirkkohallitus voi määrätä myös vuoden 1917 jälkeen rakennetun kirkkorakennuksen suojeltavaksi erityisistä syistä.

Rakennuksen suojelu kohdistuu myös sen kiinteään sisustukseen, siihen liittyviin maalauksiin, taideteoksiin sekä piha-alueisiin. Myös hautausmaiden aidat ja portit ovat suojeltavia yksityiskohtia. Mikäli rakennusten korjaustoimenpiteet oleellisesti muuttavat kirkon ulko- tai sisäasua, toimenpide on alistettava Kirkkohallituksen tarkastettavaksi. Jos kysymyksessä on suojeltu rakennus, kirkkohallituksen on ennen omaa ratkaisuaan pyydettävä lausunto Museovirastolta.

Kirkkojärjestys

Tarkemmat kirkollista irtaimistoa ja kiinteää sisustusta koskevat määräykset löytyvät kirkkojärjestyksen 23. luvun kuudennesta pykälästä. Se määrää, että seurakunnan on erityisellä huolella hoidettava seurakunnan arkistoon kuuluvia asiakirjoja, omistamiaan muinaisesineitä tai kirkkoon ja hautausmaahan liittyviä arvoesineitä. Näihin esineisiin ei saa ilman painavia syitä tehdä korjatessa muutoksia, siirtää perinteisiltä paikoiltaan tai poistaa.

Muinaismuistolaki

Muinaismuistolain toisen luvun 19. pykälässä säädetään kirkollisen esineistön hävittämisestä ja luovuttamisesta. Lain mukaan kirkossa tai muussa julkisessa rakennuksessa olevaa tai sellaiseen rakennukseen kuuluvaa irtainta esinettä ei saa hävittää tai luovuttaa, ennen kuin siitä on ilmoitettu Museovirastolle, ja se on asian käsitellyt. Museovirastolla on oikeus ottaa esineestä jäljennöksiä tai kuvia tai lunastaa se Suomen Kansallismuseolle, jos esine aiotaan hävittää tai luovuttaa yksityiselle.

Laki kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamiseksi

Kulttuuriesineiden maastavientiä rajoittava laki määrittelee ne ehdot joiden mukaan Museovirasto tai muut luvan myöntämiseen oikeutetut tahot voivat antaa luvan kulttuuriesineiden maastaviennille. Vientikiellon noudattamista valvovat tulliviranomaiset. Kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisella pyritään suojelemaan Suomen arvokasta kulttuuriomaisuutta sekä säilyttämään arvokas kulttuuriperintö maassamme.

Tämä laki koskee yleisesti myös kaikkia kirkollisia esineitä. Myös ulkomaille näyttelyihin lainattavat esineet tarvitsevat vientiluvan. Maastavientilupaa edellyttävät esineet ovat esimerkiksi yli 50 vuotta vanhat taideteokset, taideteollisuuden tuotteet ja käsityön tuotteet sekä käsikirjoitukset ja sävellyskäsikirjoitukset. Tämän lisäksi yli 100 vuotta vanhat aseet, huonekalut, työvälineet, leikkikalut, astiat, tekstiilit, valokuvat ja valokuvausvälineet vaativat maastavientiluvan. Myös Suomessa tai Suomea varten ennen vuotta 1800 painetut kirjat tai kartat sekä ulkomailla ennen vuotta 1600 painetut kirjat edellyttävät vientiluvan.