Linja-autossa oli tuttuja ja tuntemattomia kasvoja, mutta erityisesti bussi oli täynnä jälleennäkemisen iloa, muistoja ja päättymätöntä puhetta. Laulaakin taidettiin – ainakin ”Jo Karjalan kunnalla lehtii puu”. Niin minä ehdin nähdä Neuvostoliiton viimeisen kevään sekä korkeaan ikään ehtineen isomummoni entisen kotitalonsa kivijalan päällä auringosta nauttimassa. Mitä kaikkea hän mahtoi ajatellakaan? Olivatko päällimmäisenä vaikeat vuodet menetyksineen vai kokemus selviämisestä?
Lieneekö tälläkin muistikuvalla vaikutusta siihen, että puiden lehtimisen hetki ja sitä seuraavat viikot ovat minulle vuodenkierron kohokohta. Olen myös taipuvainen hyväksymään väitteen siitä, että kaunein kesä eletään ”mellan hägg och syren”. Se alkaa olla jo tältä vuodelta ohi. Kesään havahtuvan luomakunnan kasvuvoima on ylenpalttinen – melkein liikaa ihmiselle. Se kertoo ihmistä suuremmista voimista. Se kertoo toivosta, jossa elämä voittaa, vaikka ihmiskunnan toimet vievät usein juuri päinvastaiseen suuntaan.
Sotavuosien jälkeen karjalaiset laulaen luottivat siihen, että taakse jääneillä kunnailla puut saivat lehtensä, vaikka he eivät tätä näe. Hyvä niin – elämä jatkui ja toivo kantoi. Muistossa Karjalasta saattoi kasvaa liki paratiisi. Mystiikan värittämät muistikuvat koskettivat minuakin, yli 35 vuotta sodan jälkeen syntynyttä pääkaupunkiseutulaista nuoren alkua. Luonnon takaisinvaltaamaan maaseutumaisemaan liittyi käsitys omista juurista, mutta ei se aivan täydelliseltä onnelalta näyttänyt. Jos ihantalalainen pientila olisi säilynyt Suomen puolella ja suvussa, ei sitä ehkä paratiisina olisi pidetty enää maaltapaon jälkeisinä vuosikymmeninä. Ihminen tarvitsee paratiisin; ymmärryksen siitä, että lopulta jossain kaikki on hyvin ja oikeus toteutuu. Karjala-romantiikassakin näen uskonnollinen vireen: se on kuva ihmisen taivaskaipuusta.
Ajasta ja paikasta riippumatta ihmisiä yhdistää kokemus kaipauksesta. Tänään aikaamme sävyttävät uudet huolet: ympäristöongelmat, talouden haasteet, Euroopassa käytävä sota ja ymmärrys siitä, että kulkutautejakaan ei ole lopullisesti voitettu. Äkkiseltään ihanakin asia voi sisältää kysymyksiä: Loppukeväästä kokemamme hellejakson edessä moni pohti, onko tämä epänormaali lämpö uusi normaali.
Elämän erilaisten epävarmuuksien ja menetysten edessä me janoamme vakuutusta siitä, että meitä odottaa luvattu maa. Kristitylle tämä toivo ei ole pohjaa vailla. Nyt nuorissa sukupolvissa näkyy signaaleja siitä, että kristillisen toivon aika ei ole ohi. On lohdullista katsella puiden monia vihreän sävyjä ja uskaltautua ajattelemaan, että kuitenkin ollaan ”korkeemmas käres”. Jumala puhuu luomakunnassaan. Saamme hakea voimaa näistä alkukesän hetkistä. Samalla on muistettava, minkä tehtävän ihminen sai Luojaltaan paratiisissa: Viljele ja varjele!
