Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Espoon kirkon hautausmaa on Espoon vanhin. Aluksi vainajat haudattiin kirkon lattian alle. Vuonna 1751 Turun tuomiokapituli määräsi, että kirkkoihin sai haudata vain tarkoitusta varten tehtyihin holveihin. Määräystä alettiin noudattaa Espoossa 1756. Ainakin 1700-luvulla tai mahdollisesti jo aikaisemminkin kirkkotarha oli ympäröity kivimuurilla, joka oli varustettu lautakatolla. Kirkkotarha oli melkein pyöreä alue vuoteen 1774 asti, ja sinne johti kaksi sisäänkäyntiä, toinen Morbyn ja toinen Bembölen suunnalta.
Erillinen kellotapuli kohosi aina vuoteen 1768 asti kirkosta lounaaseen. Sisäänkäynnit olivat katettuja porttirakennuksia. Kun kirkkotarha kävi liian pieneksi hautaukseen, otettiin käyttöön luuhuone. Vielä v. 1760 rakennettiin kirkon pohjoispuolelle uusi luuhuone, joka oli käytössä vuoteen 1805, jolloin luiden kaivaminen haudoista lopetettiin.
Määräys kirkkoon hautaamisen lopettamisesta koko valtakunnassa annettiin 1822. Espoossa tapa oli loppunut jo n. 40 vuotta aiemmin, koska siitä oli ollut monia haittoja. Isonvihan jälkeen oli hautasijat kirkossa jaettu uudelleen. Ne omistajat, jotka muistivat tilansa hautasijan, saivat haudata siihen edelleen, mutta mikäli paikkaa ei muistettu, oli lunastettava uusi paikka. Hautapaikan ostajille annettiin kirjallinen todistus , joka oli esitettävä ennen kuin kirkkoväärti antoi luvan avata haudan kirkkoon ja purkaa lattiaa. Tilikirjan mukaan 1700-luvun alkupuolella haudattiin kirkkoon n. 10% vainajista. He olivat lähinnä säätyläisiä ja talollisia. Tavallisina vuosina tapauksia oli 5–6, mutta jos kuolleisuus oli suuri kuten v. 1740, kirkon lattian alusta oli avattava eri kohdista 20 kertaa sinä vuonna.
Kirkkoon hautaamisesta perittiin korkea maksu, joka lisäsi merkittävästi kirkonkassan tuloja. Aikuisen hautaus kirkkoon maksoi kuusi taalaria ja lapsen hautaus kolme taalaria, kun taas hautausmaasijasta perittiin vain 16 äyriä aikuisesta ja kahdeksan äyriä lapsesta. Köyhät haudattiin ilmaiseksi. Espoolaiset eivät olleet halukkaita korottamaan multarahoja hautausmaalla, vaikka kirkonkassan varat olivat jatkuvasti niukat. Piispa Tammelin ehdotti v. 1730 piispantarkastuksessa multarahojen korottamista, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet piispankaan ehdotukseen. Ilmeisesti haluttiin pitää hautojen hintaerot hautausmaalla ja kirkossa riittävän suurina, ettei kuka tahansa haluaisi saada omaisilleen hautasijaa ahtaasta kirkosta.
Turun tuomiokapituli antoi v. 1751 määräyksen, ettei kirkon lattian alle saisi enää haudata, paitsi tarkoitusta varten muurattuun holviin. Espoon pitäjänkokouksessa päätettiin viisi vuotta myöhemmin, että määräystä noudatettaisiin ja holvit olisi tehtävä puusta tai kivestä. Lisäksi annettaisiin erityisohjeet hautaholvin syvyydestä. Monilla taloilla oli jo ennestään riittävän suuri hautapaikka holviakin varten. Ellei ollut, oli lunastettava neljä kyynärää pitkä ja yhtä leveä alue. Mikäli kaikille halukkaille ostajille ei riittäisi tilaa kirkon lattian alta, he saisivat rakentaa hautaholvin hautausmaalle kirkon eteläpuolelle.
Kirkon holvitilat tulivat varatuiksi muutaman vuoden kuluessa, mistä johtuen kirkon tulot olivat niinä vuosina tavallista suuremmat. Sijaintipaikan mukaan holvihauta-alueen hinta oli 48, 60 tai 84 taalaria. Ulkopitäjäläisiltä perittiin kaksinkertainen maksu. Näin tuli kirkkoon haudattavien joukko rajoitetuksi entistä enemmän sellaisiin, joilla oli varaa maksaa haudasta ja vielä rakentaa holvi sen lisäksi. Piispantarkastuksessa v. 1758 todettiin, ettei kirkkoon haudattu enää muita kuin ne, joille oli varattu hautapaikka.
Hautapaikoista määrätyt rajoitukset olivat sikäli eduksi, että löyhkä kirkossa väheni. Toisaalta hautojen syventäminen ja hautaholvien rakentaminen aiheuttivat kirkon perustuksille sortumisvaaran ja lattia rikkoutui pahasti. Vuonna 1774 päätettiin, ettei vastedes haudattaisi kirkkoon enää ollenkaan. Entisen kirkon lattian alla olevat haudat pantaisiin kokonaan peittoon ja lattia korjattaisiin. Neljä vuotta myöhemmin toimitetussa piispantarkastuksessa todettiin, että kirkkoon hautaamisia oli rajoitettu. Tilikirjan mukaan vielä 1780-luvun alussakin haudattiin kirkkoon entiseen tapaan, jopa yli 10 % vainajista eräinä vuosina. Vuodesta 1785 lähtien ei tilikirjassa ole enää merkintöjä hautausmaksuista kirkkoon.
Kirkkoon hautaaminen jatkui siis vielä kymmenisen vuotta sen jälkeen, kun lopettamisesta oli tehty päätös. Kirkkokassan tulot vähenivät, koska multaraha hautausmaalla oli paljon halvempi kuin kirkossa. Monet olivat vasta äskettäin lunastaneet kirkosta kalliin hautaholvipaikan, joten oli kohtuullista, että he saivat käyttää sitä jonkin aikaa.
Varsinainen hautausmaa kirkon eteläpuolella oli rajattu kiviaidalla. Hautausmaasta ei ollut karttaa, josta olisi voinut nähdä hautojen järjestyksen. Kun omaiset huolehtivat haudan avaamisesta, se saattoi jäädä kapeaksi ja matalaksi etenkin talvisaikaan, jolloin kaivuu oli hankalaa. Uutta hautaa avattaessa tuli vastaan entisten vainajien jäännöksiä. Koirat, siat ja muut eläimet tekivät omaa kaivuutyötään. Ympäröivä kiviaita sortui milloin mistäkin, eivätkä aitavelvolliset aina kiirehtineet korjaamaan osuuttaan, joten vapaana juoksevilla eläimillä oli helppo pääsy hautausmaalle. Tavallinen näky olivat esiin nousseet luut, joita kerättiin hautausmaan läheisyydessä olevaan luuhuoneeseen.
Pitäjänkokous päätti sakottaa 10 taalarilla niitä talollisia, jotka eivät pitäneet huolta kirkkomaata ympäröivästä aitaosuudesta. Lukkari ja suntio velvoitettiin keräämään luut luuhuoneeseen. Arkkitehti Hiller sai tehtäväkseen tarkastaa hautausmaan samalla, kun hän tuli tarkastamaan kirkon. Seurakunta otti haudankaivajan, joka avasi kaikki haudat, ja hänelle oli maksettava 12 äyriä kaivetusta haudasta. Poikkeuksellisesti sai 1800-luvun alussa, jolloin oli paljon puutetta ja kurjuutta, köyhien haudat avata joku muukin, etteivät vainajat jääneet hautaamatta.
Pahin epäkohta 1700-luvun vaihtuessa uuteen vuosisataan oli hautausmaan ahtaus. Perinteisesti vieroksuttiin kirkon pohjoispuolelle hautaamista, mutta 1800-luvun alussa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa hautausmaaksi kirkon pohjoispuolella oleva alue. Kun lisäalue oli vihitty käyttöön, pitäjänkokous päätti tehdä kertakaikkisen uudistuksen, purkaa luuhuoneen. Haudankaivaja sai määräyksen peittää hautaa kaivaessa esiin tulevat vainajien jäännökset tiettyyn kohtaan hautausmaalle. Oli kuitenkin vaikea löytää ahtaalta hautausmaalta tilaa luukätkölle. Luuhuone saikin jäädä entiseen tehtäväänsä, vieläpä se 1830-luvulla korjattiinkin. Eräässä vaiheessa suunniteltiin uuden luuhuoneen rakentamista.
Hautausmaalla oli myös hautaholveja. Kun Albergan kartanon Gyldenärien suvun hautaholvi todettiin vuonna 1797 perin huonokuntoiseksi ja hoitamattomaksi, pitäjänkokous päätti ilmoittaa Virallisessa Lehdessä asiantilasta ja kehottaa omaisia hoitamaan hauta kuntoon, tai muutoin seurakunta ottaisi hautapaikan hallintaansa. V. 1804 rovastintarkastuspöytäkirjassa on maininta, että Espoon hautausmaalla oli kaksi vanhaa, rappeutunutta sukuhautaa, joista Gyldenärien hauta oli jo siirtynyt seurakunnan haltuun, mutta Grisbackan hauta odotti toistaiseksi omaisten asiaan puuttumista ennen kuin se siirtyisi mahdollisesti seurakunnan omistukseen. Uusia lupia holvien rakentamiseen hautausmaalle ei toistaiseksi annettu.
Kirkon laajennuksen jälkeen 1823 pitäjänkokous selvitteli jälleen kerran hautausmaan laajentamista. Kirkkorakennukselle oli jouduttu ottamaan tilaa hautausmaasta. Kirkon laajennuksesta tähteeksi jääneistä kivistä päätettiin rakentaa uusi ja tilava ruumishuone, joka aikanaan muutettiin kappeliksi. Hautausmaan laajentaminen siirtyi jälleen.
Kirkkoherran viran ollessa täyttämättä otettiin pitäjänkokouksessa 1848 hautausmaa-asia jälleen esille. Koska ei ollut mahdollista päättää pappilan maiden käyttämisestä hautausmaan laajennukseen, päätettiin vanha hautausmaa kunnostaa perusteellisesti niin, että siihen voitaisiin haudata vielä jonkin aikaa.
Professori Geitlinin tultua Espoon pappilan haltijaksi päästiin sopimuksiin, joilla hautausmaan laajennus oli mahdollinen. Pappilan maista erotettiin sekä hautausmaan pohjois- että länsipuolelta sopiva alue niin, että vanha kiviaita voitiin siirtää rajaamaan uutta aluetta mahdollisimman pienin kustannuksin. Lisäalaue oli täytettävä hiekalla.
Varsin pian todettiin, että pappilan maata oli otettu liian vähän laajennukseen, sillä uusi alue täyttyi nopeasti. 1860-luvun lopulla nälkävuodet lisäsivät kuolleisuutta esim. v. 1868 haudattiin 298 vainajaa. Kirkkoherran virka oli taas avoinna, niin ettei voitu päättää pappilan maista. Osa halusi laajentaa hautausmaata ympäröiville maille, osa taas halusi uuden hautausmaan. 10.7.1871 asetettiin komitea ratkaisemaan uuden hautausmaan paikan ja suunnittelemaan kirkon alueen ja siinä erityisesti vanhan hautausmaan siistimisen ja kaunistamisen.
Komitean mietintöä käsiteltiin 17.12.1871, mutta ehdotettua uutta hautausmaata vastustettiin ja ehdotus hylättiin. Sen sijaan päätettiin laajentaa edelleen kirkon hautausmaata, vaikka asiaa ei voitu viedä sillä hetkellä eteenpäin. Komitea oli myös ehdottanut kirkonmäelle ja hautausmaalle istutettavaksi puita ja koko alueen ympäröimistä aidalla ja porteilla niin, etteivät eläimet pääsisi sen sisäpuolelle. Jotta kirkonmäki pysyisi kuivana ja siistinä, sille oli levitettävä karkea sorapeite. Kirkkoon johtavien teiden pitämiseksi kulkukelpoisina oli kaivettava ojat. Kirkonkokous hyväksyi komitean ehdotukset näiltä osin.
Hautausmaalta puuttui edelleen selkeä kartta ja tilaa oli liian vähän. Haudoille oli alettu istuttaa puita ja kukkia sekä pystyttää muistomerkkejä.
Pohjoiseen laitaan lisättiin puoli tynnyrinalaa pappilan peltoa (kirkonkokous 23.7.1876, 11.5.1879). Samalla, kun uuteen hautausmaan osaan vietiin hiekkaa, kunnostettiin myös vanhaa osaa. Kiviaitaa siirrettiin laajennusosan suojaksi ja vanhan osan aitaa korotettiin, koska lampaat olivat jokapäiväisiä vierailijoita hautausmaalla. Hautausmaan portit tehtiin itsestään sulkeutuviksi.
Laajennettu ja kunnostettu hautausmaa kävi nopeasti ahtaaksi, koska hautoja avattaessa ei vieläkään noudatettu tarkkaa järjestystä, vaikka oli haudankaivaja. Hautausmaan kartta puuttui edelleen. Seurakuntalaiset halusivat omaisilleen leposijan jostakin tietystä paikasta ja pystyttivät toisinaan hauta-alueen ympärille aidan tai sen viereen muistomerkin, joka saattoi ulottua hautasijan ulkopuolelle. Hautamuistomerkkien pystytyksestä päätettiin määrätä seuraavat maksut: jos muistomerkki oli tilaa vievä, maksu oli 30 markkaa, pienemmistä muistomerkeistä perittiin 20 tai 15 markkaa. Malmiristin pystytyksestä oli maksettava 15 markkaa ja puurististä kolme markkaa. Myös multarahoista päätettiin: yli 15-vuotiaista markka ja nuoremmista 50 penniä. Köyhiltä ei peritty mitään. 12.7.1874, 9.8.1874 ja 8.7.1877 kirkonkokous.
Kirkonkokous valitsi komitean, jonka tehtävänä oli suunnitella järjestys hautausmaalle. Kirkonkokouksessa 2.8.1898 käsitteli komitean mietintöä. Hautausmaata ei ollut tarvetta laajentaa kymmeneen vuoteen. Vanhin hautausmaan osa oli linjattava ja oli tehtävä käytävät, joiden ansiosta hautapaikkojen lukumäärää voitaisiin huomattavasti lisätä ja siten pitää multarahat kohtuullisina. Vaihtoehtona oli yksityisten hautamaksujen huomattava korotus. Seuraavat ehdotukset hyväksyttiin:
1. Yksityisten hautapaikkojen maksut oli nostettava ja maa-alueet määriteltävä. Kirkkoväärtin tehtävänä oli mitata määräalat ja kantaa maksut. Pienin haudan koko oli 3 2/3 neliömetriä, josta perittiin markka neliöltä. Jos joku halusi suuremman hauta-alan, perittiin joka neliöjalalta (1/6 neliömetriä) 50 penniä lisää sataan neliöjalkaan asti.
2. Hautapaikoista kannettava maksu oli varattava hautausmaan tulevaan laajennukseen ja kunnostukseen.
3. Hautausmaan tasaaminen ja kiviaidan kunnostustyöt lykättiin tulevaisuuteen.
Komitean mietinnöstä seurasi tarve laatia hautausmaalle kartta, johon merkittiin rivihaudat ja yksittäiset haudat. Hauta-alueen mittaaminen ja maksujen periminen jäivät kirkkoväärtille.
Seuraavan kerran hautausmaata laajennettiin 1909. Pappilan maasta liitettiin 0,32 hehtaaria hautausmaan länsiosaan. Jälleen ajettiin hiekkaa ja rakennettiin kiviaitaa.
1920-luvun alussa asetettiin komitea tutkimaan maansaantimahdollisuuksia hautausmaata varten. Päädyttiin laajentamaan jälleen pappilan alueelle, josta erotettiin 5728,5 m2:n ala. Täyttömaaksi tarvittava hiekka otettiin pappilan sorakuopasta. Kirkkohallintokunta teetti koko hautausmaa-alueesta kartan, jonka merkintöjä seuraten voitiin saada vanhatkin osat tehokkaampaan käyttöön (1922). Kirkkovaltuusto päätti v. 1929, että mikäli hauta oli jätetty hoitamatta kolmena perättäisenä vuotena, se tulisi ottaa seurakunnan haltuun.
Vanhin kirkon hautausmaasta säilynyt kartta on päivätty 14.7.1932. Kartassa mainitaan hautausmaan pinta-alasta seuraavasti: vanhan hautausmaan kortteleiden I-VIII kokonaispinta-ala oli 10.003,7 m2 ja uuden hautausmaan (korttelit IX-XIV) 9.414 m2. Kirkon hautausmaan pinta-ala oli yhteensä 19.417,7 m2.
Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923 ja oli päätettävä seurakuntaan kuulumattomien hautauksesta. Kirkkovaltuusto päätti, että kirkosta eronneilta ja ulkopaikkakuntalaisilta peritään hautasijasta kaksinkertainen maksu. Myöhemmin kirkkovaltuusto tarkisti päätöstään ja hyväksyi ratkaisun, että maksu määriteltäisiin tapaus tapaukselta 25.2.1923 ja 14.4.1934.
KN 11.8.39 ja KV 21.4.40 käsiteltiin hautausmaan laajentamista itä- ja pohjoispuolelle pappilan maille. Laajennusosa oli n. 2,5 ha ja ulottui purolle saakka. Uuden hautausmaa-alueen käyttöönotto oli vaikeaa. Pappilan sorakuopasta ei enää riittänyt täyttöhiekkaa ja sodan jälkeen oli pula kuljetuskalustosta niin, että Puolarmetsän sorakuopasta ei saatu noudettua soraa. Kirkkovaltuusto päätti, että uudesta alueesta otettiin käyttöön sellainen osa, jonka täyttämiseen tarvittava hiekka voitiin ottaa pappilan sorakuopasta. KN 22.11.40 ja KV 26.8.45.
Vanhalla hautausmaalla oleva tilava, kivestä tehty ruumishuone päätettiin v. 1930 sisustaa siunauskappeliksi, jota voitaisiin käyttää pienimuotoisissa hautaustoimituksissa.
Lajissaan ensimmäinen kunnallinen hautausmaa perustettiin Kauniaisiin opetusministeriön päätöksellä 9.12.1926 ja vihittiin käyttöön 1927. Espoon seurakunta avusti rahallisesti Kauniaisten hautausmaata, koska se oli tarkoitettu Espoon seurakunnan jäsenille.
Martinkylän Hannuksen tilasta päätettiin ostaa 4,53 ha v. 1947 hautausmaata varten. Osto toteutui vasta 1955, mutta sinne ei koskaan rakennettu hautausmaata. Koska Snettansin hautausmaa-alue oli pieni ja suunniteltu hautojen lukumäärä vain 1.187 kpl, aluetta ei rakennettu vaan se jätettiin varalle.
Kirkon hautausmaa hyväksyttiin viralliseksi nimeksi v. 1979. Hautausmaa koostui tuolloin vanhasta kirkkotarhasta, uudesta kirkkomaasta ja uurnalehdosta. Kokonaispinta-ala oli 11,23 ha, josta vanhan kirkkotarhan osuus oli noin neljännes ja siihen sisältyi n. puolen hehtaarin suuruinen rivihauta-alue. Uusi kirkkomaa on hankittu ostamalla lisämaata lähinnä Michelsin tilasta. Lisäalueen suunnittelu hyväksyttiin 1983 ja alue vihittiin samana vuonna.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä