Muistoja Tapiolan kirkosta – Sakari Isotalo

Otaniemen kappelissa

Kun korona-aikana istuin Otaniemen kappelissa messussa, mieleeni palautui ensimmäinen messuni Otaniemen kappelissa.
Oli kevät 1965. Olin saanut päätöksen opinnot teologisessa tiedekunnassa, ja papiksi vihkimys oli kesäkuun 2. päivänä. Kuitenkin kirkkoherra Samuel Lehtonen oli kutsunut minut jo ennen vihkimistä seurakunnan työneuvotteluun, joka pidettiin Otaniemen kappelissa. Olimme sopineet Jussi Talasniemen kanssa, että kun tulen bussilla Tapiolantien kioskille, hän tulee minua vastaan ja pääsen hänen kyydissään Otaniemeen. Jussi tuli kädessään kravatti ja sanoi, että hän tuli näin, ”ettet saa liian hyvää käsitystä minusta”.

Työneuvottelu alkoi hiljaisella ehtoollisen vietolla. Vieläkin muistan, miten kiitollisuus täytti mieleni paitsi ehtoollisesta myös siitä, että olin saanut kutsun tähän työyhteisöön ja tämän seurakunnan papiksi.

Ehtoollisen jälkeen juotiin hyvät voileipäkahvit, jonka diakonissa Marja Jaatinen ja nuoriso-ohjaaja Orvokki Kaunisto olivat järjestäneet. Heidän lisäkseen paikalla olivat Samuel Lehtonen, virallinen apulainen Lenno Järvi, vt. kappalainen Jussi Talasniemi, naisteologi Toini Värri, kanttori Timo Tikkanen, nuoriso-ohjaaja Veikko Koskinen. Usein työneuvotteluissa oli mukana myös silloinen korkeakoulupappi Leino Hassinen.

Työneuvottelussa selvisi, että minun tehtäväkseni tulisi huolehtia jumalanpalveluksista helluntaina ja toisena helluntaipäivänä Tapiolassa ja Otaniemen kappelissa. Samuel Lehtonen oli asessorina piispantarkastuksessa jossakin seurakunnassa, Jussi Talasniemi oli rippikoululeirillä ja Lenno Järvi vuosilomalla.

Ennen kuin Tapiolan kirkko valmistui, ehtoollisjumalanpalvelukset ja vihkimiset olivat Otaniemen kappelissa, sanajumalanpalvelukset Tapiolan yhteiskoululla joko musiikkiluokassa tai perhekirkot koulun voimistelusalissa.  Omakotitalo Aarnivalkeantie 4ssä toimi seurakuntakotina, jota hoiti Hellin Nykänen. Kirkon valmistuttua talo muuttui papin asunnoksi, ja Hellin Nykänen muutti Metsäpirtintielle perustetun SOS-lapsikylän ”äidiksi”.

Kirkon vihkiäisiä

vietettiin 1. adventtisunnuntaina. Vihkimisen toimitti Helsingin piispa Aarre Lauha. Hänen tekstinään olivat evankeliumin sanat: ”Sitten oli temppelin vihkimisen muistojuhla Jerusalemissa, ja oli talvi. Ja Jeesus käyskeli pyhäkössä” Joh. 10:22-23.

Avustajien joukossa oli myös seurakunnan stipendiaatti Kritof Shuuya, joka luki tekstin: ”Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.” 1Moos. 28:17.

Puheessaan piispa totesi, että Tapiolan kirkossa ei ole alttaritaulua eikä juuri muitakaan koristeita. Kirkon paras koristus on siellä kokoontuva seurakunta.

Kastemalja

Kirkon vihkiäispäivästä jäi erityisesti mieleeni kastetilaisuus, jossa kastettiin kymmenen lasta. Minä sain kunnian olla kasteentoimittajana. Asuntosäätiö lahjoitti kastettaville lapsille kellon.

Tämän saman kastemaljan äärellä kirkkoherra Samuel Lehtonen kastoi perheemme esikoisen Liisan vuonna 1966 ja Leenan vuonna 1969. Hän kastoi myös perheemme pojat: Jukan Järvenpään kirkon kastekappelissa vuonna 1972 ja Mikon Hauhon kirkossa vuonna 1975.

Tapiolassa vietettiin 1960-luvun lopulla usein ristiäisiä. Suuri osa niistä oli kodeissa. Sunnuntaisin ennen iltakirkkoa oli kirkossa yhteinen kastetilaisuus, johon vanhemmat halutessaan voivat tuoda lapsensa kastettavaksi. Toimituskeskusteluja ei siihen aikaan järjestetty etukäteen, vaan kastetta koskevat tiedot lapsen vanhemmista ja kummeista kirjoitettiin muistiin ennen kastetilaisuuden alkamista.

Alttari

Tapiolan kirkossa ei ole alttaritaulua. On vain risti. Sen muodossa voi myös nähdä Vapahtajan, joka avoimin käsin ottaa vastaan ne, jotka hänen luokseen tahtovat tulla. Alun perin ei ollut alttarilla myöskään etukaidetta, millä myös haluttiin korostaa esteetöntä pääsyä Vapahtajan yhteyteen. Käytännön syistä kaide tuli myöhemmin tueksi alttarin ääreen polvistuville.

Aikanaan koko liturgia toimitettiin saarnaa ja epistolatekstin lukemista lukuun ottamatta alttarin äärestä. Nykyaikana alttari on nimenomaan ehtoollispöytä, jonka takana liturgi ja avustajat ovat kasvot seurakuntaan päin. Uuden käytännön aiheuttamia muutoksia alttarin rakenteessa ei juuri huomaa. 

Kesäaikaan erityisesti lauantai-iltaisin oli usein avioliittoon vihkimisiä. Silloin aurinko paistoi alttarille niin kirkkaasti, että juuri ja juuri näin vihkiparin.

Alun perin alttarin urkujen puolella oli kiinteä pappien penkki. Se oli aikaa ennen naispappeuden toteutumista. 1960-luvulla epistolatekstinkin lukijat olivat miehiä ”perinteisyyden vuoksi”. Se varmaan kuvasti kirkkoherran silloista näkemystä.  Kun naisia alettiin Suomen kirkossa vihkiä papiksi, Samuel Lehtonen oli silloin Helsingin piispana toimittamassa ensimmäisten naispappien vihkimistä.

Aina Tapiolan kirkon kellojen soidessa palautuu mieleen se, miten kellot aikanaan heiluivat soidessaan. Sitten todettiin, että kirkon rakenteet eivät kestä painavien kellojen heilumista. Nyt vain kellojen kieli liikkuu.

Kolo kirkon penkissä

Joskus 1960- luvun lopulla vihin avioliittoon nuoren parin Tapiolan kirkossa. Hääjuhlaa vietettiin erään rouvan kodissa; hän oli sukua jommallekummalle vihityistä. Siitä jäi itselleni mieluisa muisto.

Pian hääjuhlan jälkeen nuoripari muutti toiselle paikkakunnalle, ja meidänkin perhe muutti pois Tapiolasta.  Mutta kun 40 -vuotishääpäivä lähestyi, hääpari kysyi rouvalta, jonka luona häitä oli vietetty, mahtaakohan heidän vihkipappinsa vielä olla Tapiolassa. Rouva sanoi sanoneensa, että näyttää olevan usein kirkossa ja aina saman penkin päässä. ”Siinä on sellainen kolo penkin selkänojassa”. Itse en siihen koloon ollut kiinnittänyt huomiota paikkaa valitessani.

Niinpä sain mieluisan kutsun 40 -vuotishääjuhlaan, jota vietettiin samassa kodissa, missä häitäkin aikanaan. Sen jälkeen olen kyllä pannut merkille kolon kirkonpenkin selkämyksessä.

Takka-aula

Aluksi olin pyhäkoulutyöstä vastaavana pappina, mutta sitten vastuulleni tuli nuorisotyö. Takka-aula tuntui aluksi houkuttelevalta paikalta pitää nuorten iltoja, ikään kuin nuotion äärellä. Mutta sitten tuli epäilyjä, mahtaakohan takka vetää? Ja olisiko niitä polttopuitakaan? Pulma oli myös se, että takan ympärillä istuvat eivät näe vastapuolella olevien kasvoja. Ja kun aulassa pidettyyn nuorten iltaan oli helppo tulla, niin siitä oli myös helppo lähteä. Sellaisen edestakaisin kulkemisen nuorten illoissa vierailevat puhujat tai keskustelun alustajat kokivat rauhattomana. Siirryttiin pääasiassa seurakuntasalissa pidettyihin tilaisuuksiin. Varsinkin isoskoulutus, jossa oli satakunta nuorta, oli hyvä järjestää seurakuntasalin pöytien ääressä, samoin sen jatkoksi järjestetty Kakkoskurssi.

Takka-aulasta tuli taidenäyttelyiden paikka. Olikohan Osmo Visurin näyttely ensimmäisenä? Ainakin häneltä ostimme nuoreen kotiimme taulun.  Ja ikkunan vieressä oli Korpelan Erkin ja Liljan vaalimia suuria viherkasveja.

Pylvässali

Meidän kaksi vanhinta lasta, Liisa ja Leena, on kastettu Tapiolan kirkossa. Liisan kastejuhlan tarjoilut järjestettiin kodissamme Mäntyviidalla. Silloin oli niin kova lumimyrsky, että jonkun kastevieraan auton ovi meni saranoiltaan. Ja Turkuun menevä tie oli niin lumen tukkima, että sinne menijät joutuivat palaamaan takaisin.

Leenan ristiäiset olivat joulukuun lopulla vähän ennen muuttoamme Järvenpäähän. Sen tähden Leenan kastetilaisuuden jälkeen vietimme juhlaa Pylvässalissa.

Pylvässalissa pidetyssä työntekijäkokouksessa oli joskus vierailemassa tunnettu sielunhoitaja Irja Kilpeläinen, joka esitteli asiakaskeskeisen sielunhoidon periaatteita.

Nuorisotoimisto

Pylvässalista takka-aulaan tultaessa oli oikealla puolella lasten päiväkerhohuone ja sen vieressä pieni huone, jota sanottiin nuorisotoimistoksi. Siellä oli vahamonistuskone, jolla monistin mm. kutsulappuja perhekirkkoon. Teksti vahalle kirjoitettiin kirjoituskoneella ilman värinauhaa, mutta kuva piirrettiin puikolla, joka helposti repi vahan, jos ei ollut varovainen. Kyllä se oli joskus semmoista tuppuroimista, mutta ajoi asian. Pyhäkoulusihteerinä toimi vesihallintoneuvos Runo Savisaari, joka oli hyvin tehokas organisaattori. Hän toimitti laatimani monisteet ja muun materiaalin eri puolilla Tapiolaa toimiviin pyhäkouluihin. 

Kerran olin mikkelinpäivän perhekirkkokutsuun raapustanut enkelin ja pienen lapsen. Jonkun päivän kuluttua SOS-lapsikylän johtaja Albin Gebhardt soitti minulle ja kysyi, antaisinko luvan käyttää piirrostani jossakin SOS-lapsikylän julkaisussa. Olin yllättynyt ja mielissäni.

Nuorisotoimistossa oli myös puhelin. Sitä ei kuitenkaan ollut helppo käyttää päiväkerhon aikaan, kun seinien äänieristys oli heikko. Ei tahtonut kuulla, mitä puhelimessa puhuttiin.

Rippikoululuokka

Rippikoululaisia oli kuusikymmentäluvulla paljon. Suurin osa rippikouluista pidettiin leireillä. Itse pidin rippikoululeirejä paitsi Espoon seurakuntien leirikeskuksissa  Hvittorpissa ja Hilassa, myös Nurmeksen evankelisella opistolla ja Pelastusarmeijan leirikeskuksessa Sipoon Gumbostrandissa.

Kirkon alakerrassa oli rippikoululuokka, jossa oli kiinteät istuimet ja pöytätasot, niin kuin monissa kouluissa tai luentosaleissa. Luokan edessä oli pöytä ja liitutaulu.  Siellä pidettiin iltarippikoulu sekä syys- että kevätkaudella. Ja jos joulu- tai hiihtolomalla pidettiin rippikoululeiri tavallista lyhyempänä, niin etukäteen pidettiin tunteja rippikoululuokassa. Iltarippikoulussa ei ollut isosia eikä ryhmäkeskusteluja. Joskus kun rippikoululaisten vanhempien tilaisuudessa käytiin rippikoululuokassa, joku isistä sanoi nähdessään liitutaulun, että tässähän olisi kätevä sellainen olanyliheitin. Ei ollut sellaiseen määrärahoja enkä osannut sellaista kaivatakaan.

Tuntien valmistelussa oli kova työ. Aina oli sellainen tuntu, että tuntien valmistamiseen oli liian vähän aikaa, ja opetettavia asioita oli mielessä enemmän kuin mitä tuntien puitteissa ennätti käsitellä. Ja konfirmaatiopäivän tullessa oli tuntu, että paljon tärkeitä asioita jäi käsittelemättä. Konfirmaation jälkeen seurakunnan naisteologi Toini Värri sanoi: ”sinä olet nyt sitten pitänyt elämäsi parhaiten valmistetun rippikoulun”!!?

Taneli

Seurakuntasalin alakerrassa oli askartelusali asianmukaisine työvälineineen. Poikatyönohjaaja Veikko Koskinen avustajineen järjesti siellä erilaista kerhotoimintaa. Oma muistoni tuohon tilaan liittyy tempaukseen, joka liittyi kirkon nuorisotyön keräykseen kehitysvammaisten kansanopiston rakentamiseksi Lehtimäelle. Piirsin hattupäisen pojan, josta joku vannesahan käyttöön tottunut leikkasi kymmenittäin piirroksen muotoisia poikia. Sitten nuoret porukalla maalasivat Taneleita sen väriseksi kuin halusivat, ja maalin kuivuttua ne lakattiin. Hattuun pantiin reikä ja siihen nahkanauha, josta Tanelin voi panna kaulaansa tai naulaan roikkumaan.  Näitä Taneleita sitten myytiin, ja varoilla sijoituttiin varsin hyvin seurakuntien yhteisessä varojenkeruukampanjassa.

Sisäpiha

seurakuntasalin ikkunan takana

Kirkossa pidettiin sunnuntaisin iltajumalanpalvelus. Sen lisäksi oli muistaakseni keskiviikkona iltakirkko, jossa erityisesti kesäaikana oli joskus hyvin vähän seurakuntalaisia. Oli ollut puhetta, että sellaisessa tilanteessa voitaisiin vaikka kirkon sisäpihalla pitää vapaamuotoinen tilaisuus, jossa voitaisiin keskustella päivän raamatuntekstistä ja laulaa mukana olijoiden toivomia virsiä. Joskus tällaisessa tilaisuudessa oli kenttärovasti Kalervo Korpinen mukanaan joitakin varusmiehiä, ja siitä jäi ainakin itselleni hyvin mukava muisto.

Erään kauniina kesäiltana ajattelin, että tänään ei varmaan tule iltakirkkoon monta seurakuntalaista. Siksi olin suunnitellut sellaista pihassa pidettävää laulu- ja keskustelutilaisuutta. Kuitenkin vähän ennen kello kuutta iltakirkkoon tuli bussillinen MTK:n opiston kurssilaisia rehtori Simulan johdolla.
Vieläkin muistan, miten kylmä hiki valui selkää pitkin, kun pidin huonosti valmistamaani saarnaa. Tilaisuuden jälkeen juttelin tutun rouvan, Meeri Pulkkisen, kanssa hankalasta tilanteesta, johon olin itseni saattanut. Hän sanoi - minua lohduttaakseenko? - että ei hän huomannut tilanteessa mitään erikoista.

Kirkkoherranvirasto

Kirkkoherranvirasto oli ennen kirkon valmistumista Merituulentien ja Tykkitien kulmassa olevan kerrostalon alakerrassa, (olikohan siinä ennen ollut maitokauppa?) Siellä ennätin allekirjoittaa satoja tyhjiä virkatodistuskaavakkeita, jotka kanslistit sitten täyttivät; heillä ei vielä silloin ollut itsellään allekirjoitusoikeutta, ja virkatodistuksia tarvittiin paljon: passia, koulua, ajokorttia, perinnönjakoa ym. varten.

Siellä myös jouduin paneutumaan, millä ehdolla voidaan kuuluttaa avioliittoon pari, joista toinen on toiseen uskontokuntaan kuuluva ulkomaan kansalainen. Sellaisiakin tilanteita Tapiolassa oli usein.

 Kirkon valmistuttua virasto siirtyi uusiin ja huomattavasti väljempiin tiloihin. Virastossa työskentelivät kanslistit Elsa Lahti ja Maire Karanoja, ja myöhemmin tullut Terhi Turkka.

Kirkon kirjoja ja perhelehtikansioita säilytettiin holvissa. Joku kävijä ihmettelikin, että miten vielä vuonna 1965 rakennetaan sellainen holvi, kun ”väestörekisterinpitohan siirtyy ihan kohta valtiolle?”
 
Kanslian viereisessä kahvihuoneessa työntekijät söivät omia eväitään. Kerran Maire Karanoja oli tuonut sinne ämpärillisen luumuja, joita hän tarjoili meille muillekin.

Kahvihuoneen vieressä oli kansliapapin huone. Lenno Järvellä ja minulla kummallakin oli viikossa yksi virastopäivä, Jussilla loput. Huoneessa oli kullakin meistä oma kaappinsa, joiden oviin Jussi oli pannut nimilaput: JOAKIM (Lennon toinen nimi), JOHANNES  ja SAKARJA. Kirkkoherralla oli oma huoneensa käytävän päässä.

Kirkkoherranvirastoa vastapäätä käytävän toisella puolella oleva tila oli 1960-luvulla Esbo svenska församlingenin käytössä. Vasta eläkkeellä ollessani olen tutustunut siihen paremmin; siellä oli maahanmuuttajille tarkoitettu Juttutupa, jossa harjoiteltiin suomen kielellä puhumista. Olin siinä hommassa mukana.

Pappila

Kirkon valmistumisen aikaan valmistuivat kirkon viereen myös asunnot kirkkoherralle, kappalaiselle ja kirkon vahtimestarille. Kirkkoherra Samuel Lehtosen perhe muutti siihen Tykkitiellä olleesta rivitalosta.

Kappalaisen virka oli perustettu, mutta virkaa ei vielä ollut täytetty. Koska minä vaimoni kanssa asuin seurakunnan vuokraamassa asunnossa, meidät määrättiin asumaan uuteen asuntoon, kunnes kappalainen oli valittu. Asuimme siinä joulun aluspäivistä vappuun asti. Se oli mielenkiintoinen kokemus.

Pappilan sijainti kirkon ja uimahallin välissä oli hyvä. Ikkunasta oli näkymä mäntyjen takaa pilkottavalle keskustornille ja keskusaltaan vesisuihkuihin. Pulma oli vain se, että rakennustyöt olivat vielä sen verran kesken, että ei ollut vielä asunnon sisäpihaa rajaavaa aitaa puhumattakaan suojaistutuksista. Uimahallin ja kirkon parkkipaikalta näkyi suoraan keittiöön. Koska tiesimme olevamme asunnossa vain muutaman kuukauden, emme hankkineet suuriin ikkunoihin verhoja sälekaihtimista puhumattakaan. Oli vähän akvaariossa asumisen tuntu. Mutta yläkerran huoneissa ei ollut sitä pulmaa.

Lehtosen perhe oli hyvä naapuri. Jouluna 1965 olin Lehtosen perheessä joulupukkina. Sieltä on jäänyt mieleeni myös Samuelin nimipäivät, johon seurakunnan työntekijät oli kutsuttu uuden toimintakauden alkaessa. Elinan tarjoama täytekakku oli herkullista; olikohan siinä jotakin marenkiharsoa päällysteenä. Jossakin lehdessä oli Elinan haastattelu ja kuva pappilan kellarin säilykepurkkihyllyistä.

Kun jompikumpi tyttäristämme syntyi, Elina onnitteli ja kertoi kuulleensa sanonnan: ”Pappila ilman tyttäriä on kuin taivas ilman enkeleitä”.
Kirkon vahtimestarin asunnossa asuivat Erkki Korpela ja vaimonsa Lilja, joka toimi seurakunnan emäntänä. Heidän kodissaan kukki kauniisti kohtalonpensas (Clerodendrum), jonka he olivat saaneet pistokkaana Lapuan piispantalosta asuessaan Kauhajoella. He antoivat meillekin kukastaan pistokkaan, joka kukki vuosikausia myös meidän kodissamme.

Ystäviä

Kirkon remontin ja koronapandemian aikana radion ja television jumalanpalvelukset samoin kuin oman seurakunnan striimatut tapahtumat ovat olleet hyvä mahdollisuus kuulla Jumalan sanaa ja osallistua seurakunnan toimintaan etänä. Kuitenkaan se ei voi korvata sitä yhteyttä, mikä syntyy, kun voidaan kokoontua oman seurakunnan messuun ja kirkkokahville tai, raamattupiiriin, kuoroharjoitukseen tai saunailtaan.

Jo ennen kirkon valmistumista Tapiolassa kokoontui useita kotipiirejä tai perhepiirejä. Heti Tapiolaan muutettuamme vaimoni ja minut kutsuttiin ns. Kailojen ja Nuutisten piiriin. Siinä olivat Eila ja Heikki Nuutinen sekä Eila ja Simo Kaila. Simo piti usein huolella valmistetun alustuksen raamatun tekstistä, ja Heikki piti huolen siitä, että sovittiin seuraavasta kokoontumisajasta ja -paikasta. Piiriin kuuluivat myös Seija ja Väinö Hulmi. Heidän kodistaan on jäänyt mieleeni itsenäisyyspäivän merkeissä pidetty ilta kynttilöineen ja Suomen lippuineen. Ja tytöt lauloivat.

Innokkaasti mukana olivat myös Ulla ja Erkko Vilke. Ulla oli hyväsydäminen, vieraanvarainen emäntä, joka joskus siellä käydessäni taittoi kukkapenkistään kimpun kotiin viemisiksi. Hän kävi myös vankilassa vankeja tapaamassa.

Kerran kun piispa Leonard Auala Namibiasta vieraili Tapiolan seurakunnassa, Vilkkeet olivat kutsuneet kotiinsa hänet ja jostakin syystä myös meidät, Allin ja minut. Työnsin vaunuissa esikoistamme Liisaa, kun kävelimme yhtä matkaa piispan kanssa. Piispakin halusi työntää lastenvaunuja. Siitä jäi muistoksi valokuva.

Ullan kuoltua Erkon uusi rouva Elna oli myös vuosien ajan kotipiirissä mukana. Hänet opimme tuntemaan vasta, kun eläkkeelle siirryttyämme muutimme Tapiolaan ja samaan perhepiiriin.

Myös Muroman perhe oli aikanaan mukana piirin toiminnassa. Uolevi tosin oli usein työmatkoilla, mutta Impi oli aktiivisesti mukana. Periaatteessa tarjoiluja tilaisuuksissa ei edellytetty olevan, mutta käytännössä usein oli teetä tai kahvia tai jotakin muuta. Impi Muroma kysyi kerran minulta, mahdollisesti muiden tarjoilujen lisäksi: ”Otatko viiliä?” Hyväähän se oli.

Kirsti ja Kaarle Vilkaman muistan myös perhepiiristä. Hauholla asuessamme huomasin, että Hämeenlinnaan muuttanut Kaarle Vilkama oli vaimoineen useana kesänä Hauhon kirkossa ja kirkkokahvilla. Se oli kuin tuulahdus nuoruusvuosilta.

Perhepiirejä oli 1960-luvulla useita. Oli Pohjois-Tapiolan piiri, jossa olivat mm. Kerttu ja Uolevi Lassander. Kerttu oli seurakunnassa lasten päiväkerhon ohjaajana. Hakalehdon ja Oravannahkatorin seudulla oli oma piirinsä. Siinä olivat mm. Sylvia ja Olli Innamaa, Eila ja Jussi Aro sekä Liisa ja Runo Savisaari. Sylvia ja Eila toimivat aktiivisesti lähetystyön hyväksi. Ja Runo oli paitsi pyhäkoulusihteeri, myös monella tavalla seurakunnan hallinnossa mukana, mm. pyhäkoulu- ja nuorisotyötoimikunnissa. Runo oli myös useiden vuosien ajan Herättäjäjuhlilla viittomakielen tulkkina. Hän myös ainakin aloitti viittomakielen kurssia seurakuntasalissa, mutta en tiedä, miten pitkään se jatkui. Savisaaret olivat myös meidän Liisan kummeja, ja niissä merkeissä he vuosien mittaan hyvin usein kävivät kodissamme sekä Järvenpäässä että Hauholla.

Esimieheni

Samuel Lehtonen oli hyvä esimies. Aloittaessani töitä Tapiolan seurakunnassa sain häneltä kaksi ohjetta:
1.     ”Ota selvää, mitä ja miten aiemmin on toimittu ja tee sitten niin kuin sinusta on hyvä”.
2.    Muista, että ”et sinä kannata juurta, vaan juuri kannattaa sinua” Room. 11:18.

Kesällä pian seurakuntaan tultuani Alli ja minä saimme kutsun lounaalle Lehtosen kotiin Tykkitielle. Kauniisti kangasruokaliinoin katetussa pöydässä olivat myös perheen pojat Tuomas (5v.) ja Petri (4v.) Se oli mukava tapaaminen.

Syksyn tultua Samuel sanoi minulle: ”Me Elinan kanssa tulisimme mielellämme teille, jos kutsuttaisiin”. Niin Elina ja Samuel tulivat ensin ensimmäiseen kotiimme Louhentielle, sitten kirkolle kappalaisen pappilaan, sitten Mäntyviidalle. He olivat myös kaikkien lastemme ristiäisissä ja minun virkaanasettamisissani ensin Järvenpään kappalaiseksi, sitten Hauhon kirkkoherraksi.

Hauhon seurakuntatalossa on taulu ”Lapsia Hauhon kirkon länsipäädyssä”. Taulun on maalannut O.Paatela vuonna 1924. Hauholla on kerrottu, että siinä olisi kuvattuna professori ja sittemmin arkkipiispa Aleksi Lehtosen lapsia, joista Samuel oli vanhin. En tiedä, voiko se pitää paikkaansa. Kuitenkin Kyttälän talon vanhaisäntä Ilmari Alastalo kertoi, että Aleksi Lehtonen perheineen vietti kesää Hauholla hänen kotonaan. Kyttälän kartanomaisen pihapiirin huvimajassa isä piti lapsilleen jotakin opetustuokiota.

Kesällä 1974 Samuel poikkesi Tuomaksen ja Petrin kanssa meillä Hauhon pappilassa. Kirkossa käydessämme toisella pojista oli vihko, johon hän isän kehotuksesta pani muistiin joitakin asioita. En tiedä, oliko sillä matkalla puhetta Kyttälän kesistä.

Vielä yksi muisto 1960-luvun kirkkoherranvirastosta. Virasto oli jo suljettu, mutta minä jatkoin jotakin hommaani illan suussa. Samuel, joka yleensä oli käytökseltään hillitty, tuli huoneestaan melkein rallatellen: ”Saarna on valmis, saarna on valmis, saarna on valmis….!” Tämä muistikuva on usein palautunut mieleeni, kun itse olen saanut oman saarnani valmiiksi.

Seurakuntasali

1.adventtisunnuntaina   27.11. 1966 oli perhekirkon jälkeen kirkolla suuret lastenjuhlat. Niiden pääorganisaattorina oli teologian maisteri Riitta Sarsa, joka siihen aikaan oli Sepon koulun opettajana. Seurakuntasali oli täynnä lapsia ja heidän vanhempiaan. Minulle oli pappien välisessä työnjaossa nimetty pyhäkoulutyö, joten olin juhlajärjestelyissä mukana. Mutta ajatukseni olivat koko ajan naistenklinikalla, jonne olin juuri vienyt vaimoni Allin synnyttämään esikoistamme Liisaa. Tämän tästä soitin naistenklinikalle ja kysyin: ”joko?” Ja kun viimein vastattiin, että ”jo”, lähdin saman tien katsomaan.

Seurakuntasalissa järjestettiin joulun alla kaksi eläkeikäisten joulupuuro- ja torttukahvitilaisuutta ohjelmineen. Pari vuotta myöhemmin Liisakin oli skottiruutumekossaan juhlassa mukana. Kun laulettiin ”kaikuu laulu lapsosten kirkkahasti helkkyen”, Talasniemen Jussi nosti Liisan suorilla käsillä juhlakansan yläpuolelle.

Monien ajatuksissa seurakuntasalin kirkkokahvit ovat vuosikymmenten ajat olleet viikon kohokohtia, kun tutut ja tuntemattomat ovat messun jälkeen tavanneet toisiaan kauniisti katettujen pöytien ääressä. Siinä yhteydessä on vietetty myös monia läksiäisiä. Kun tyttötyönohjaaja Orvokki Kauniston läksiäisiä vietettiin, hän sanoi puheitten ja lahjojen jälkeen, että ”en mä olisikaan täältä lähtenyt, jos olisin tiennyt, että te näin paljon minusta tykkäätte”.

Kun meidän perheen läksiäisiäiskahveja juotiin, siellä puhui mm kouluneuvos Mauno Karttunen. Häneltä aikanaan saamamme tonttu on siitä lähtien kuulunut kotimme jouluesineisiin. Toini Värrin jälkeen naisteologiksi, lehtoriksi ja sitten rovastiksi tullut Leena Ropponen sanoi puheessaan: ”Jos sinua jossakin vaiheessa alkaa lähtösi kaduttaa, niin tule takaisin. Yritämme löytää sulle jonkin homman”.

Kun eläkkeelle siirtyessämme palasimme takaisin Tapiolaan, tuntui ihmeen hyvältä tulla tutun kirkon jumalanpalvelukseen ja kirkkokahville tuttujen ihmisten pariin. Siellä olivat Savisaaret ja Sakit, Nuutiset ja Innamaat, Hulmin Seija, Kailan Simo ja monet muut vanhat tutut vain 33 vuotta vanhempina.  Ja uusia tuttavia on tullut. Ja sitä ”jotakin hommaakin” on löytynyt Malkamäen Liisan johtamasta kamarikuorosta ja Esan järjestämistä körttiseuroista ja Räisäsen Reksin organisoimasta pakolaisten kielenopetuksesta ja Tuuli Hulmi-Lassilan Juttutuvasta.
Kiitos, että Tapiolan kirkko on taas avannut ovensa entistä ehompana.

Sakari Isotalo


Pääset takaisin muistelusivulle tästä linkistä.Linkki avautuu uudessa välilehdessä