Olen huomannut, että nykyään jo viikoista ensimmäiselle yritetään usein antaa pääsiäisviikon nimi – ja jälkimmäinen jääkin sitten nimeä vaille. Viikoista ensimmäinen on eittämättä ihmiselle ymmärrettävämpi.
Hiljainen viikko seuraa Vapahtajan ristintietä kalliohautaan saakka. Se kuvaa elämän kipuja, epäreiluutta, julmuutta ja petosta. Piinaviikossa näkyy Jeesuksen ihmisyys. Nasaretin mies suuttuu temppelissä, kokee suurta tuskaa Getsemanessa, sortuu ristin painon alla ja kuolee Golgatalla. Tätä seuratessaan moni näkee myös omat kipunsa. Sen kivun, joka syntyy, kun meitä haavoitetaan, mutta myös sen kivun, joka nousee siitä, että me haavoitamme.
Silti palmusunnuntaista alkava viikko ei kerro vain maailman pahuudesta. Myös ihmisen hyvyys pilkahtelee hiljaisen viikon tapahtumissa. Opetuslapsi ottaa äiti-Maria huolenpitonsa alle, Josef Arimatilainen antaa hautansa ristiinnaulitulle, ryöväri löytää katumuksen ja anteeksiannon, Pilatus etsii ratkaisua julmuuden välttämiseksi. Ennen kaikkea viikko on täynnä odotusta paremmasta, vaikka tämän hyvän etsintä johtaa myös vääriin valintoihin. Hiljainen viikko on täynnä liittymäkohtia omaan kokemusmaailmamme. Se on ihmisen viikko.
Pääsiäisyön vaihtuessa pääsiäisaamuksi kaikki saa uuden muodon. Nyt alkaa Jumalan viikko. Elämä nujertaa kuoleman, hyvyys epätoivon. Ylösnousemusihmeen kohtaamiseen ei arkemme anna välineitä. Miten käsitellä sitä uutista, jota haudalta palaavien naisten viesti kuuluttaa meille vuosituhantisen sukupolvien ketjun kautta? Toivo, josta opetuslapset olivat jo luopuneet; toivo, johon hädässämme takerrumme, mutta minkä todeksi tulemista myös alati epäilemme, on todellisuutta.
Ihminen ei voi tuntea ylösnoussutta, jos tuntemisella viitataan, johonkin meille tuttuun tai käsitettävään. Ja ristiriitaisesti samaan aikaan saatamme juurikin tuntea tuon ihmeen, jos tunteminen on tunteen kokemista. Jokin sisällämme aiheuttaa epäuskoa epäuskoamme vastaan. Toivo uskon ensimmäisenä muotona vetää meitä katoamattoman elämän luokse kuin vaisto vastasyntynyttä emonsa sylin hoivaan. Se kutsuu kaiken hapuilun jälkeen luottamaan, että lopussa kaikki on sittenkin hyvin. Ehkä tästä puhuvat parhaiten elämää pursuavat vertauskuvat: mullasta kohoava rairuoho, pääsiäiskukat tai munan kuoren rikkova untuvikko.
Pääsiäinen on nerokas suomen kielen sana, joka ilmeisesti jo ennen Agricolaa tunnettiin. Siinä on kaikuja heprea pesahista, mutta erityisesti se kertoo pääsemisestä. On sanottu, että tällä viitataan pääsemiseen paastosta, mutta kyse on suuremmasta: Pääsiäinen päästää vapauteen toivottomuudesta. Hämmästyttävän monessa kirjassa olen viimeisenkin vuoden aikana kohdannut ajatuksen siitä, että joku rukoilee tuskansa keskellä Jumalaa, jonka luuli hyljänneensä. Vaikka me luulisimme hylkäävämme Jumalan, Jumalapa ei hylkää tai lakkaa kutsumasta. Ihminen saa päästää irti omavoimaisuudestaan ja laskea asiat Jumalan käsiin.
