Kristinuskoon kuuluu vahva oikeudenmukaisuuden korostus, jonka todeksi elämisessä kirkot ovat vaihtelevasti onnistuneet. Korostus nousee siitä, miten Vanhan testamentin profeetat saarnasivat näkemäänsä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ja miten Jeesus poikkeuksetta asettui köyhien ja vähäosaisten puolelle.
Ilmastonmuutokseen liittyvät oikeudenmukaisuuden kysymykset on tiedostettu pitkään. Kysymysten ytimessä on se, että on tiedostettu kehen ilmastonmuutoksen vaikutukset osuvat voimaikkaimmin: lapset, nuoret ja tulevat sukupolvet, jotka eivät ikänsä takia ole voineet vaikuttaa ilmastonmuutokseen, mutta tulevat kärsimään sen seurauksista. Sekä köyhät ihmiset, yhteisöt ja valtiot, jotka ovat vähiten edistäneet ilmastonmuutosta, koska heidän teollinen tuotantonsa sekä kulutuksensa on pientä verrattuna kehittyneisiin maihin. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen vaikutukset osuvat voimakkaimmin juuri vähän kehittyneisiin maihin.
Toisaalta ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat epäoikeudenmukaisuuden jakolinjat menevät usein valtioiden sisällä. Rikkailla – ja usein keskituloisillakin – ihmisillä niin kehittyvissä, keskituloisissa kuin rikkaissakin valtioissa on paremmat mahdollisuudet sopeutua ilmastonmuutokseen kuin köyhillä. Samalla he voivat myös joissain tapauksissa jopa hyötyä ilmastonmuutoksesta. Sen sijaan köyhät ja pienituloiset maasta riippumatta kärsivät eniten, ja heillä on heikoimmat valmiudet selviytyä ilmastonmuutokseen liittyvistä vaaroista. Esimerkiksi Euroopan komissio on todennut, että työttömät ja sosiaalisesti syrjäytyneet ovat kaikkein alttiimpia ilmastoriskeille.
Kehittyneet valtiot – Suomi muiden mukana – ovat keränneet hyödyt ja vaurauden, joka on saavutettu fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan teollisuuden ja yhteiskuntarakenteen kautta. Samaan aikaan tästä seuranneet haitat on käytännössä ulkoistettu kehittyviin maihin. Yleiskuva vastuusta ei ole kiistanalainen. Se tunnustettiin jo vuoden 1992 Rion kokouksessa, kun kokouksen pöytäkirjassa hyväksyttiin kirjaus valtioiden ”yhteisestä, mutta erilaisista” vastuista leikata kasvihuonekaasujen päästöjä.
Vaikka yleisellä tasolla vastuu ilmastonmuutoksesta on selkeä, samaan aikaan vastuun kuvaaminen tarkasti on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Tämä johtuu siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei voi kuvata kausaalisuhteella, jonka avulla arkielämässä yleensä kuvataan vastuuta. Selkeimmin tämä tulee esiin vertauskuvan avulla: ilmastonmuutosta voi verrata suureen altaaseen, johon valuu vettä monista hanoista. Lopulta vesi tulvii altaan reunoista ylitse, ja aiheuttaa vesivahingon. Yhtä aikaa on selvää, että hanoista tulviva vesi on aiheuttanut vahingon ja kaikki siihen osalliset ovat vastuussa. Toisaalta on mahdotonta osoittaa, että juuri tietystä hanasta tullut vesi on syyllinen vaikkapa lattialistojen tärveltymiseen, toisen hanan syyllistyessä parketin turmelemiseen.
Vastuu kausaalisuhteena perustuu syy-seuraussuhteen osoittamiseen, ja siitä seuraavaan vastuuseen. Koska Matti jätti vesihanan valumaan välittämättä siitä, että allas voisi tulvia ylitse, hän on vastuussa vesivahingosta. Vastuu syntyy, kun syy-seuraussuhde voidaan osoittaa, vaikka kyseessä olisi vahinko tai onnettomuus olisi epäsuora seuraus toiminnasta.
Ilmastonmuutoksen kohdalla ongelma on, että ei voida osoittaa esimerkiksi Pakistanin tulvien johtuneen minkään tietyn maan tai toimijan päästöistä, jolloin syntyisi syy-seuraussuhteeseen perustuva vastuu katastrofista.
Ristiriita yleisen ja kohdistetun vastuun välillä on avannut oven vastuun välttelylle ilmastonmuutoksesta. Koska kaikki ovat vastuussa, kukaan ei ole ollut vastuussa. Valtioiden ja muiden toimijoiden tähän käyttämät strategiat ovat monelle tuttuja jo hiekkalaatikolta. Esimerkiksi:
Vastuun kieltäminen (”meillä on oikeus tuottaa niin paljon päästöjä kuin haluamme”)
Vastuun siirtäminen (”Suomen päästöillä ei ole merkitystä USA:n ja Kiinan päästöjen rinnalla”)
Toimien hidastaminen (”emme voi olla varmoja onko ilmastonmuutos todellinen, tarvitaan lisää tietoa”)
Erilaisten syiden esittäminen, jotta voi välttää ilmastotoimet (”emme voi leikata ilmastolle haitallisia tukia tai tiukentaa päästörajoituksia, koska se haittaisi talouskasvua”)
YK:n ilmastokokousten historiaa kuluneen 30 vuoden aikana voi kuvata vastuun välttelyn historiaksi. Ilman vakuuttavaa luonnontieteellistä tietoa ilmastonmuutoksesta tuskin yhtäkään ilmastokokousta olisi järjestetty. Samaan aikaan valtiot ja muut toimijat ovat onnistuneet välttelemään vastuuta, koska edellä mainittua syy-seuraussuhdetta päästöjen ja tarkkojen vahinkojen välillä ei pysty osoittamaan.
Tilanne on onneksi alkanut muuttua. Yksi syy on, että entistä tarkemmin pystytään osoittamaan kasvihuonekaasujen päästölähteet. Jo vuonna 2017 uutisoitiin, että vain 100 yritystä on vastuussa 71 % kasvihuonekaasujen päästöistä vuoden 1988 jälkeen. Vaikka edellä mainittua kausaalisuhdetta ei pystytä vieläkään osoittamaan, parempi tieto päästölähteistä tekee mahdolliseksi kohdistaa näihin sääntelyä sekä painetta muutokseen.
Toiseksi, on myös alettu löytää uusia tapoja käsitteellisesti kuvata vastuuta, jotka soveltuvat kausaalisuhdetta paremmin vastuun kuvaamiseen ilmastonmuutoksesta. Yksi tapa nousee sen tunnistamisesta, että toiminta aina synnyttää suhteen niiden toimijoiden välille, joita toiminta koskee. Lisäksi on hyvä muistaa, että moderneissa yhteiskunnissa toiminta usein tapahtuu, ja sen seuraukset välittyvät erilaisten yhteiskunnallisten rakenteiden kautta. Ajatus vastuun kuvaaminen sosiaalisena yhteytenä perustuu huomioon, että toimimalla osana näitä rakenteissa ihmiset tulevat osallisiksi rakenteiden tuottamista epäoikeudenmukaisuuksista, vaikka he eivät itse tarkoituksellisesti ole aikoneet edistää niitä. Konkreettinen, ja usein käytetty esimerkki on, miten ostamalla hikipajoissa tehtyjä vaatteita ihmiset ovat kokeneet tulleensa osallisiksi vastuusta hikipajojen työoloista. Vastuuta ei voi kuvata kausaalisesti – käytännössä kuluttajalle ainoa mahdollisuus vaikuttaa työoloihin on jättää tuote ostamatta. Ostamalla tuotteen kuitenkin samalla mahdollistaa ja edistää toisten epäoikeudenmukaista kohtelua. Toiminta synnyttää suhteen, jonka kautta tulee osalliseksi epäoikeudenmukaisuudesta.
Vastuun kuvaaminen sosiaalisen yhteyden näkökulmasta soveltuu erityisesti rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden tunnistamiseen ja kuvaamiseen, jota ilmastonmuutoksen synnyttämä epäoikeudenmukaisuus usein on. Yksilön näkökulmasta voi puolestaan kysyä, miten minä omalla toiminnallani osallistun rakenteisiin, jotka tuottavat epäoikeudenmukaisuutta jossain muualla. Koska kuluttaminen ja työnteko ovat keskeisiä tapoja osallistua yhteiskuntaan, keskiöön nousevat valinnat, joita jokainen tekee kuluttajana sekä asemansa mukaan työntekijänä.
Kristinuskossa epäoikeudenmukaisuutta on aina kutsuttu synniksi. Synnin käsitteeseen on kuitenkin kuulunut laajempi ajatus vastuusta, kuin pelkästään syy-seuraussuhteesta nouseva kausaalinen vastuu. Se epäoikeudenmukaisuus mitä aiheutamme toiselle, tapahtui se sitten monimutkaisten rakenteidenkin välityksellä ja tahtomatta, on yhtä lailla väärin kuin se, mitä tekee suoraan toiselle.
